Suomi oli pitkään asunnottomuuden vähentämisen mallimaa. Tämä ei tapahtunut itsestään, vaan oli pitkäjänteisen työn tulosta. Nyt pitkään jatkunut hyvä suunta on kääntynyt, ja asunnottomien määrä nousee. Asunnottomien parissa töitä tekevät kertovat, että uutena asiakasryhmänä heille on tullut työssäkäyvät pienituloiset. Taustalla on Orpo-Purran hallituksen kiristykset sosiaaliturvaan
Turvaverkkoja nakerretaan nyt monella eri tavalla. Asunnottomien ja muiden haavoittuvassa asemassa olevien tilannetta hankaloittaa muun muassa hallituksen leikkaukset sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitukseen. Järjestöt tavoittavat paljon sellaisia ihmisiä, jotka tippuisivat muuten yhteiskunnan turvaverkkojen läpi.
Hallituksen politiikan kylmyydestä kertoo se, että kärsijöiksi valitaan hyvin haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset, kuten syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tai pitkäaikaisista ja vakavista mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset. Heidän harteillaanko ”velkalaivan” kääntäminen on?
Tapaan säännöllisesti asunnottomuustyötä tekeviä tahoja. Eräs nuorten parissa työtä tekevä järjestöammattilainen kuvasi tyypillistä asiakastaan: mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva nuori, jolla alkavat laskut erääntyä ja muutenkin arjenhallinta heikentyä siten, että asunnottomuus uhkaa. Järjestötyöntekijä auttaa nuorta esimerkiksi rästimaksujen selvittelyssä ja viranomaisten kanssa asioinnissa.
On syytä muistaa, että järjestöt myös järjestävät kaikenikäisille sekä erilaisissa elämäntilanteissa oleville harrastus- ja muuta vapaa-ajan toimintaa. Tällainen toiminta on mitä parhainta ongelmien ennaltaehkäisyä, koska yhdessä tekeminen lieventää yksinäisyyttä, antaa vertaistukea ja tuo merkitystä elämään.
Nyt järjestöissä vallitsee huoli rahoituksen jatkumisesta ja sitä kautta asiakkaiden pärjäämisestä. Hallituspuolueissa on ilmennyt ylimielistä ja tietämätöntä suhtautumista järjestöjen tekemään työhön ja haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin. Perussuomalaiset nimesivät järjestöjen tekemän työn kunta- ja aluevaaliohjelmassa ”pullasorsasektoriksi”, jota on karsittava. Todellisuudessa järjestöjen rahoituksen osuus valtiontaloudesta on pieni, etenkin suhteessa saavutettuihin inhimillisiin ja taloudellisiin hyötyihin.
Poliitikkojen pitäisi ymmärtää järjestöjen merkitys tiedontuottajina. Järjestöiltä saa tietoa kohderyhmiinsä kuuluvien ihmisten elämästä ja sen parantamisesta. Harmillisesti näyttää siltä, että kaikissa puolueissa tätä tietoa ei haluta kuulla. Kansalaisyhteiskunta halutaan vaientaa.